Jaaaahas!
Kyllä nyt voisin väittää olvani onnellinen ihminen!
Jo viikko sitten olin saanut käskyn varata tämän lauantain vapaaksi kaikista menoista. Perusteluna oli aluksi ollut kahdenkeskeinen ajanvietto minulle tärkeän ihmisen kanssa. Jostain syystä niskavilloja kuitenkin kutitteli ja jokin tuntui olevan pielessä...
Niin sitten alkupäivä kului pelotavan normaalisti. Takaraivossa nakersi ainoastaan tietynlainen kaupungin "autioituminen". Missään ei näkynyt "mun morsoja" ja kun kyselin asiasta, sain vastauksina vain vältteleviä arvailuja. Iltapäivällä ehdotuksena oli kiertää viimeisen kerran Meriniemen (rantaviivaa seuraava kävelytielenkki) lenkki. Pois alta suoritetun harhautuksen jälkeen saavuimme autiolle "juhlapaikalle". Yhtäkkiä valtavan metelin saattelemana kymmenet ihanat ihmiset nappasivat tämän villiananaksen naurunsekaiseen halien ja huuteluiden sekamelskaan! Ympäri Suomen saapuneet, aikaansa uhranneet ihmiset olivat järjestäneet mitä ihannimmat illanvietot tervemenijäislahjoineen ja liikuttavine puheineen.
Pöydät herkkuja notkuen ja tulen heittäessä pehmeitä varjoja tämän sekalaisen sakin kasvoille, ihan tippa linssissä nautin näiden ihmisten seurasta. Kuplivan naurun kutitellessa kurkkua tajusin, etten loppujen lopuksi koskaan tule olemaan yksin. Aina tulee olemaan joku jolle hymyilla. Aina on joku, joka hymyilee takaisin.
Tästä syystä päivän biisinä oli Samuli Edelmanin "Juhlat alkakoon"
(http://www.youtube.com/watch?v=1xRFiHcO_GU)
Kaikki se voima jonka sain siitä että joku välittää, olisi nyt tarkoitus valjastaa huoneen vihoviimeiseen raivaukseen. Huomenna nähdään kuinka pitkälle tällä pötkittiin!
8 päivää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti